Karjalainen julkaisi tämän 2.6.2012
Osama Aloulou kuvasi hyvin 30.5.2012 ilmestyneessä Karjalaisessa Syyriassa käynnissä olevaa kansanmurhaa. Hän myös vaati kansainvälisen yhteisön välitöntä puuttumista Syyrian tilanteeseen keinolla millä hyvänsä. Mitkä sitten ovat kansainvälisen yhteisön mahdolliset toimintatavat Syyrian tilanteessa?
YK:n entinen pääsihteeri Kofi Annan laati keväällä kuuden kohdan suunnitelman taisteluiden lopettamiseksi Syyriassa. Suunnitelma on hyvin rauhanomainen ja Annan sai suunnitelmalleen myös Venäjän ja Syyrian johtajan Bashar Al Assadin tuen. Suunnitelman ansiosta Syyriaan pystyttiin lähettämään puolueettomia tarkkailijoita, myös Suomi on mukana tässä toiminnassa. Syyrian hallinto kuitenkin irtisanoutui suunnitelmasta syyttäen ulkopuolisia valtioita Syyrian kapinallisten kouluttamisesta ja aseistamisesta. Annanin rauhansuunnitelma lienee haudattu Houlan joukkomurhan paljastuttua.
Libyan sisällissodan yhteydessä kansainvälinen yhteisö valitsi selvästi puolensa. Maaoperaatioita ei toteutettu, mutta Libyan ilmatilan sulkeminen ja kapinallisten aseistaminen käänsi sisällissodan kapinallisten puolelle. Libyan tilanne kuitenkin poikkeaa Syyrian tilanteesta. Libyassa melko yhtenäinen oppositio hallitsi yhtenäistä aluetta eli Libyan itäosia. Se hallitsi myös Libyan rajaa Egyptiä vasten. Syyriassa oppositio on hajanainen ja Syyrian armeijan tehokas toiminta on eristänyt ja hajottanut opposition pieniin osakeskuksiin. Lisäksi Syyrian armeija hallitsee raja-alueita. Todennäköisesti kansainvälinen sotilasoperaatio kansanmurhan estämiseksi ei ole mahdollinen ennen kuin Venäjä ja Kiina antavat siihen hiljaisen suostumuksensa. Houlan joukkomurhan jälkeenkin Venäjä vieritti osasyyn tapahtumista Syyrian kapinallisille. Syyrian hallinto nojaa siis toistaiseksi Venäjän ulkopoliittiseen selkänojaan.
Mahdollisessa sotilasoperaatiossa kansainvälistä yhteisöä ja erityisesti USA:ta varmasti mietityttää tilanne Al Assadin hallinnon kukistuttua. Pystyykö hajanainen oppositio kokoamaan kansan yhtenäiseksi ja sopimaan jonkinlaisesta perustuslaista ja Syyrian tulevaisuudesta. Uhkakuvana on Syyrian ajautuminen täyteen anarkiaan keskellä herkkää Lähi-itää. Tässä tilanteessa Syyrian toisella tukijalla Iranilla olisi varmasti sanansa sanottavana. Myöskään USA ei halua sitoa joukkojaan heti Irakin operaation perään Lähi-idän alueelle, varsinkaan vaalivuonna. Sotilaallista interventiota voidaan myös ainoastaan perustella kansanmurhan lopettamisella. Öljy ja muu Lähi-idän diplomatia eivät saa välkkyä taustalla, jos halutaan operaation onnistuvan. Tästä Venäjä pitää saada vakuuttuneeksi.
Kolmas mahdollisuus rauhanomaisen diplomatian ja sotilaallisen intervention lisäksi se mitä tehtiin Jemenin tilanteessa. Presidentti Ali Abdullah Salehin kanssa neuvoteltiin sopimus, jossa hän luopui vallasta rauhanomaisesti. Vastineeksi hänelle tarjottiin oikeudellinen koskemattomuus. Tämänkin ratkaisun löytäminen edellyttäisi yhtenäistä oppositiota ja Venäjän aktiivista toimintaa asiassa. Al Assad ja hänen hallintonsa on myös saattanut mennä syyrialaisten mielestä liian pitkälle, että rauhanomainen, kaikki pahat teot unohtava, sopimus olisi mahdollinen.
Toivottavasti kansainvälinen yhteisö pääsee nopeasti yhteisymmärrykseen toimista Syyrian kansanmurhan lopettamiseksi. Kofi Annanin sanoin ”We are at the tipping point”.
maanantai 4. kesäkuuta 2012
sunnuntai 27. toukokuuta 2012
Suomi ja NATO
Suomessa herää aina ajoittain keskustelu Suomen mahdollisesta liittymisestä NATOon eli Pohjois-Atlantin puolustusliittoon. Kysymys NATOsta on Suomen ulkopoliittisessa keskutelussa poikkeuksellinen, koska mielipiteet siitä ovat hyvin jyrkkiä ja äänekkäitä.
Viimeisin NATO -keskustelu lähti liikkeelle kun Suomen ulkopoliittinen johto esitteli pohjoismaiden yhteistyön nimissä, että Suomi osallistuisi vuonna 2015 Islannin ilmatilan valvontaan puolustusvoimien Hornet -hävittäjillä. Islanti on NATO -maa, mutta sillä ei ole omia asevoimia. Islannin puolustuksen tae on ollut Yhdysvaltojen, nykyisin lakkautettu, Keflavikin tukikohta. Idea yhteispohjoismaisesta ilmavalvonnasta on peräisin NATO -maa Norjan entiseltä ulkoministeriltä Thorvald Stoltenbergiltä, jonka alkuperäiseen tehtävänantoon kuului miettiä uusia yhteistyömuotoja pohjoismaiden kesken.
NATOn juuret ovat Ranskan ja Ison-Britannian toisen maailmansodan jälkeen solmimassa Dunkirkin sopimuksessa. Nopeasti kävi kuitenkin selville, että Länsi-Euroopan sotilaallisen vakauden kannalta USA:n mukanaolo sopimusjärjestelyissä oli välttämätöntä. USA:n, Kanadan ja Länsi-Euroopan valtioiden välinen NATOn perustamissopimus solmittiinkin Brysselissä 4.4.1949. Merkittävä kylmän sodan osapuoli NATOsta tuli vuonna 1955 kun Länsi-Saksa liittyi siihen. Välittömästi tämän jälkeen Neuvostoliitto muodosti Itä-Euroopan valtioista oman puolustusliiton eli Warsovan liiton. Eurooppa oli jaettu kahtia ja kylmä sota pääsi kunnolla vauhtiin.
Suomen toisen maailmansodan jälkeisen ulkopolitiikan keskeinen linja on ollut puolueettomuus tai ainakin sotilaallinen liittoutumattomuus. Valittu linja perustuu entisten presidenttien Paasikiven ja Kekkosen omalla toiminnallaan määrittelemille suuntaviivoille. Suomi ja Neuvostoliitto solmivat vuonna 1948, Neuvostoliiton aloitteesta, YYA -sopimuksen. Neuvostoliitto oli toisen maailmasodan jälkeen solminut lähes vastaavia sopimuksia useiden Itä-Euroopan valtioiden kanssa. Nämä sopimukset sitoivat valtiot hyvin tiukasti Neuvostoliiton alaisuuteen. Suomen ja Neuvostoliiton välinen sopimus oli kuitenkin huomattavasti lievempi, vaikka sisälsikin sotilaallisen yhteistyön mahdollisuuden. Sopimuksen esipuheessa todetaan kuitenkin, että Suomen pyrkimyksenä oli pysyä suurvaltakonfliktien ulkopuolella. Ilkeämielisesti voidaan todetakin Suomen ulkopoliittisen linjan pyrkineen kylmän sodan aikana todistelemaan USA:lle, että olemme puolueettomia ja itsenäisiä ja taas vastaavasti todistelemaan Neuvostoliitolle, että USA:n johtama länsi ei meitä kiinnosta. Paasikiven sanoin tosiasiat oli kuitenkin tunnustettava. Ulkopoliittisesti Suomi pyrki myös profiloitumaan aktiivisella toiminalla YK:ssa ja erityisesti rauhanturvatehtävissä. Puolueettomuuden tunnustuksena voidaan myös pitää Helsingissä vuonna 1975 järjestettyä ETYK -kokousta.
Maailma muuttuu. Neuvostoliittoa ei enää ole ja YYA -sopimuskaan ei näin ollen ole enää voimassa. Suomi on osa Euroopan Unionia ja osa Euroa. Suomi on myös NATOn rauhankumppani ja poliittisesti hyvin lähellä NATOa. Yhdysvallat puolestaan on siirtämässä ulkopolitiikkansa painopistettä Euroopasta pois. Myös NATOn rooli on muuttunut. Se toimii rauhanturvaajana ISAF -joukkojen johtajana YK:n mandaatilla Afganistanissa. ISAFissa on myös suomalaisia joukkoja. YK pyrkii näin hyödyntämään NATOn valmista organisaatiota. NATO on saanut myös jäsenekseen valtaosan entisistä Warsovan liiton valtioista. NATO on Eurooppalaistunut.
Voidaanko historia ja maantiede unohtaa ja tarkastella Suomen toimintaa pelkästään nykyisen tilanteen valossa, jossa Suomi on poliittisesti ja taloudellisesti aivan Euroopan ytimessä? Ja onko Islannin ilmavalvonnassa kysymys askeleesta kohti NATOa vai oikeasti kysymys pohjoismaisesta yhteistyöstä? Entä vaarantuuko meidän hyvä maine puolueettomana rauhanturvaajana ja vaarantuuko samalla Suomen mahdollinen jäsenyys YK:n turvaneuvostossa?
Ulkopoliittisen jokerin Islannin ilmavalvonta Suomelle saatta kuitenkin muodostaa. Ilmavalvonnan kohdalla puhutaan siis vuodesta 2015 eli myös tässä välissä maailma ehtii muuttua. Yhdysvalloilla ja Venäjällä on myös yhä kasvavaa kiinnostusta Islannin läheisyydessä sijaitsevia arktisia-alueita kohtaan. Toivottavasti emme joudu puolustamaan jotain sellaista johon emme pysty arvoiltamme sitoutumaan. Niin tai näin asiasta pitäisi käydä avointa keskustelua!!!
Viimeisin NATO -keskustelu lähti liikkeelle kun Suomen ulkopoliittinen johto esitteli pohjoismaiden yhteistyön nimissä, että Suomi osallistuisi vuonna 2015 Islannin ilmatilan valvontaan puolustusvoimien Hornet -hävittäjillä. Islanti on NATO -maa, mutta sillä ei ole omia asevoimia. Islannin puolustuksen tae on ollut Yhdysvaltojen, nykyisin lakkautettu, Keflavikin tukikohta. Idea yhteispohjoismaisesta ilmavalvonnasta on peräisin NATO -maa Norjan entiseltä ulkoministeriltä Thorvald Stoltenbergiltä, jonka alkuperäiseen tehtävänantoon kuului miettiä uusia yhteistyömuotoja pohjoismaiden kesken.
NATOn juuret ovat Ranskan ja Ison-Britannian toisen maailmansodan jälkeen solmimassa Dunkirkin sopimuksessa. Nopeasti kävi kuitenkin selville, että Länsi-Euroopan sotilaallisen vakauden kannalta USA:n mukanaolo sopimusjärjestelyissä oli välttämätöntä. USA:n, Kanadan ja Länsi-Euroopan valtioiden välinen NATOn perustamissopimus solmittiinkin Brysselissä 4.4.1949. Merkittävä kylmän sodan osapuoli NATOsta tuli vuonna 1955 kun Länsi-Saksa liittyi siihen. Välittömästi tämän jälkeen Neuvostoliitto muodosti Itä-Euroopan valtioista oman puolustusliiton eli Warsovan liiton. Eurooppa oli jaettu kahtia ja kylmä sota pääsi kunnolla vauhtiin.
Suomen toisen maailmansodan jälkeisen ulkopolitiikan keskeinen linja on ollut puolueettomuus tai ainakin sotilaallinen liittoutumattomuus. Valittu linja perustuu entisten presidenttien Paasikiven ja Kekkosen omalla toiminnallaan määrittelemille suuntaviivoille. Suomi ja Neuvostoliitto solmivat vuonna 1948, Neuvostoliiton aloitteesta, YYA -sopimuksen. Neuvostoliitto oli toisen maailmasodan jälkeen solminut lähes vastaavia sopimuksia useiden Itä-Euroopan valtioiden kanssa. Nämä sopimukset sitoivat valtiot hyvin tiukasti Neuvostoliiton alaisuuteen. Suomen ja Neuvostoliiton välinen sopimus oli kuitenkin huomattavasti lievempi, vaikka sisälsikin sotilaallisen yhteistyön mahdollisuuden. Sopimuksen esipuheessa todetaan kuitenkin, että Suomen pyrkimyksenä oli pysyä suurvaltakonfliktien ulkopuolella. Ilkeämielisesti voidaan todetakin Suomen ulkopoliittisen linjan pyrkineen kylmän sodan aikana todistelemaan USA:lle, että olemme puolueettomia ja itsenäisiä ja taas vastaavasti todistelemaan Neuvostoliitolle, että USA:n johtama länsi ei meitä kiinnosta. Paasikiven sanoin tosiasiat oli kuitenkin tunnustettava. Ulkopoliittisesti Suomi pyrki myös profiloitumaan aktiivisella toiminalla YK:ssa ja erityisesti rauhanturvatehtävissä. Puolueettomuuden tunnustuksena voidaan myös pitää Helsingissä vuonna 1975 järjestettyä ETYK -kokousta.
Maailma muuttuu. Neuvostoliittoa ei enää ole ja YYA -sopimuskaan ei näin ollen ole enää voimassa. Suomi on osa Euroopan Unionia ja osa Euroa. Suomi on myös NATOn rauhankumppani ja poliittisesti hyvin lähellä NATOa. Yhdysvallat puolestaan on siirtämässä ulkopolitiikkansa painopistettä Euroopasta pois. Myös NATOn rooli on muuttunut. Se toimii rauhanturvaajana ISAF -joukkojen johtajana YK:n mandaatilla Afganistanissa. ISAFissa on myös suomalaisia joukkoja. YK pyrkii näin hyödyntämään NATOn valmista organisaatiota. NATO on saanut myös jäsenekseen valtaosan entisistä Warsovan liiton valtioista. NATO on Eurooppalaistunut.
Voidaanko historia ja maantiede unohtaa ja tarkastella Suomen toimintaa pelkästään nykyisen tilanteen valossa, jossa Suomi on poliittisesti ja taloudellisesti aivan Euroopan ytimessä? Ja onko Islannin ilmavalvonnassa kysymys askeleesta kohti NATOa vai oikeasti kysymys pohjoismaisesta yhteistyöstä? Entä vaarantuuko meidän hyvä maine puolueettomana rauhanturvaajana ja vaarantuuko samalla Suomen mahdollinen jäsenyys YK:n turvaneuvostossa?
Ulkopoliittisen jokerin Islannin ilmavalvonta Suomelle saatta kuitenkin muodostaa. Ilmavalvonnan kohdalla puhutaan siis vuodesta 2015 eli myös tässä välissä maailma ehtii muuttua. Yhdysvalloilla ja Venäjällä on myös yhä kasvavaa kiinnostusta Islannin läheisyydessä sijaitsevia arktisia-alueita kohtaan. Toivottavasti emme joudu puolustamaan jotain sellaista johon emme pysty arvoiltamme sitoutumaan. Niin tai näin asiasta pitäisi käydä avointa keskustelua!!!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)