Unikko

Meille suomalaisille unikko on tuttu kukka Marimekon kankaista. Maija Isola suunnitteli vuonna 1964 Marimekolle muhkeita kukkakuvioisia kankaita vasten Marimekon luojan Armi Ratian tahtoa. Ihmiset kuitenkin ihastuivat Unikkoon ja 2000-luvun retroilun seurauksena siitä onkin tullut suomalaisen Marimekon käyntikortti maailmalla.

Ensimmäisen maailmansodan aselepo allekirjoitettiin 11.11.1918 Ranskassa Compiègne kaupungin lähelle pysäköidyssä junanvaunussa. Saksa joutui antautumaan ehdoitta ympärysvalloille. Sota vaati lähes 10 miljoonaa uhria. Aseet olivat 1900-luvulta, sotataktiikat 1800-luvulta. Nuorten miesten tulevaisuuden suunnitelmat tuhosivat miinan silpoma jalka tai kaasuhyökkäyksien aiheuttama sokeus.

Ensimmäisen maailmansodan voittaneet ympärysvallat muistavat joka vuosi marraskuussa I ms:n veteraaneja. Kunnianosoituksena sodan uhreille ja siitä selvinneille, myöhemmät sukupolvet ovat kiinnittäneet rintapieleensä punaisen unikon.

Toukokuussa 1915 kanadalainen everstiluutnantti John McCrea joutui todistamaan hyvän ystävänsä Alexis Helmerin kuoleman Ranskan ja Saksan välisellä rintamalla Ypresissä. Ystävänsä muistoa kunnioittamaan hän kirjoitti runon In Flanders Field.

In Flanders fields the poppies blow
Between the crosses, row on row,

That mark our place; and in the sky
The larks, still bravely singing, fly
Scarce heard amid the guns below.
We are the dead. Short days ago
We lived, felt dawn, saw sunset glow,
Loved, and were loved, and now we lie
In Flanders fields.
Take up our quarrel with the foe:
To you from failing hands we throw
The torch; be yours to hold it high.
If ye break faith with us who die
We shall not sleep, though poppies grow
In Flanders fields.

— Lt.-Col. John McCrae (1872 - 1918)

Runosta ja siinä esiintyvästä unikosta tuli ensimmäisen maailmansodan symboli. Punainen unikko historianopettajan kahvimukissa voidaan siis ymmärtää isona palana suomalaisen muotoilun historiaa ja kansainvälisenä kunnianosoituksena I ms:n veteraaneille.

Suomalaisten juhlapäivä

"Kyllä minä teidät tunnen, pappenheimilaiset!". Tuon Schillerin näytelmästä tutun termin kuulee ajoittain esimieheni suusta, kun hän ruotii puoliksi vakavissaan ja puoliksi tosissaan meidän, alaistensa käyttäytymistä.

1632 marraskuun 6. päivä valkeni sumuisena Lutzenin kylän pelloilla Leipzigin lounaispuolella. Sinne olivat kerääntyneet kaksi sen ajan mahtavinta armeijaa. Leipzigin ja Lutzenin välisen tien pohjoispuolelle oli ryhmittynyt katolisen Euroopan armeija palkkasoturi Wallensteinin johdolla ja tien eteläpuolelle oli ryhmittynyt protestanttien kapinallisten armeija Kustaa II Aadolfin johdolla.

Kello yksitoista sumu alkoi hälvetä. Ruotsalaisten keskuudesta kuului vielä tuttu Jumala ompi linnamme virsi, jonka jälkeen jalkaväen rummut antoivat marssikäskyn ja Ruotsin armeija lähti liikkeelle. Wallensteinin armeija oli ottanut opikseen hävitystä Breitenfeltin taistelusta käyden kiivaaseen ja hyvin suunniteltuun vastarintaan.

Taistelun alkuvaiheessa näytti siltä, että Wallenstein joukot saisivat yliotteen rintaman oikealla sivustalla. Syynä ylivoimaan oli yksi Wallenstein kenraaleista, velvollisuudentuntoinen ja uuttera Pappenheim. Hän oli saanut Wallensteinilta kirjeen tilanteesta joukkojensa talvileiriin Halleen ja lähtenyt välittömästi pikamarssia kohti taistelukenttää, saapuen sopivasti luomaan ylivoiman oikealle sivustalle. Rintaman oikealla sivustalla Ruotsin Smålandin ratsuväen oli ottanut haltuunsa Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolf. Sotaa johdettiin joukkojen edestä.

Iltapäivällä taistelukentällä sekoittuivat sumu, ruuti ja savu palavasta Lutzenin kylästä. Ruotsin kuninkaan joukot joutuivat lähitaisteluun Wallensteinin kyrassieerin kanssa. Suurvalta Ruotsin kuningas löytyi lopulta viidesti ammuttuna taistelukentältä. Viimeinen laukaus oli laukaistu kuninkaan oikealle ohimolle painetusta aseesta. Kustaa II Aadolf oli kuollut. Pappenheim oli myös täyttänyt hengellään velvollisuutensa esimiehelleen Wallensteinille. Viimeinen havainto hänestä on haavoittuneena, nostettaessa  Leipzigiin matkaaviin umpivaunuihin.

Suomalaisesta huumorintajusta kertoo ehkä jotain se, että olemme viettäneet  ruotsalaisuuden päivää 6.11. aina vuodesta 1908. Keskellä Venäjän ankarien sortokausien valitsimme ruotsalaisuuden juhlapäiväksi erään Ruotsin tärkeimmän kuninkaan kuolinpäivän.

Ps. Nykyisen greogoriaanisen kalenterin mukaan Lutzenin taistelu käytiin 16.11.1632.